Poro

ELINTAVAT

Poro on puolikesy kotieläin, joka on kesytetty tunturipeurasta. Vaikka suurin osa poroista vaeltaa vapaana metsissä ja tuntureilla, jokaisella porolla on omistaja. Poron alkuperäistä elinympäristöä ovat tunturialueet. Suomessa poroja tavataan ns. poronhoitoalueella, joka käsittää koko Pohjois-Suomen Oulun korkeudelta alkaen. Nykyisen poronhoitoalueen maisemiin mahtuu tuntureiden lisäksi niin suuria soita kuin etelälappilaisia metsiäkin. Porot syövät jäkälää, sieniä, heinää ja ruohovartisia kasveja sekä puiden ja pensaiden lehtiä. Ne liikkuvat ravinnon perässä kesä- ja talvilaitumien välillä. Kesällä suot ja muut rehevät paikat ovat poroille mieleen. Syksyllä siirrytään sienimetsien kautta jäkäläkankaille ja lumipeitteen yhä syvetessä kuusikoihin luppoa syömään. Nykyisin niukka luontainen talviravinto on johtanut siihen, että suuri osa poroista varsinkin Etelä-Lapissa on ruokinnan piirissä. Porot kerääntyvät laumoihin eli tokkiin kesällä pahimpaan hyönteis- eli räkkäaikaan ja toisen kerran syksyllä hirvaiden kootessa itselleen haaremia. Näitä aikoja käyttävät myös poromiehet hyväkseen; keskikesän vasanmerkkauserotukset ja syksyn teuraserotukset sujuvat luonnon auttaessa porojen kokoamisessa.

SUOJELU

Porot ovat puolikesyjä kotieläimiä. Kaikilla poroilla on omistaja, joten niitä ei saa metsästää.

SOPEUTUMINEN TALVEEN

Poro on erityisen hyvin sopeutunut pohjolan talveen. Paksu, ontoista karvoista koostuva turkki pitää kylmän loitolla. Samassa asiassa auttaa myös nahanalainen rasvakerros, jota poro kuluttaa ruuan käydessä vähiin talven niukkoina aikoina. Poron sorkka, kopara, on muodoltaan leveä ja poro voi levittää sitä pehmeässä hangessa lisää. Näin kulkeminen lumessa on helpompaa. Koparat soveltuvat hyvin myös kaivamiseen talvisen ravinnon löytyessä usein hangen alta. Porolla on erinomainen hajuaisti; se pystyy haistamaan jopa metrisen hangen alla olevan jäkälän ja sen, onko sitä riittävästi, jotta kaivaminen kannattaa.